Täällä ääneen pääsette te rakkaat lukijat. Oli tarinasi sitten mihin vaan mielenterveyteen liittyvää täällä saa äänesi kuuluviin! Voit kirjoittaa tarinasi joko täysin nimettömästi, nimimerkillä tai omalla nimellä jos niin haluat. Tämä sivu on teitä varten sillä tiedän, että niin moni painii näiden asioiden kanssa joka päivä ja vertaistukea tuntuu välillä ettei sitä saa mistään. Tehdään täällä näkyväksi se miten yleistä ja normaalia on jos sairastuu. Sairastuminen ei ole epäonnistumista, se ei ole häpeä, se on osa itseä, mutta ei kuitenkaan määritä kuka olemme. Ja sen voimme näyttää kertomalla tarinamme.
Oma tarinani
Mun lapsuus oli omalla tavalla erilainen sairastaessani vakavaa synnynnäistä sydänvikaa. Elämä oli todella rajoittunutta, mutta silti tasaista ja kaikki oli muuten todella hyvin, normaalia perhe-elämää.
Sitten alkoi tapahtua, isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Heti perään toinen läheinen sairastui syöpään, yksi sukulainen riisti hengen itseltään ja perään tuli oma sydämensiirtoleikkaus. Kaikki tämä tapahtui kolmen vuoden sisällä. Nyt vasta ymmärtää ettei siinä ehtinyt käsitellä asioita, kun tuli jo seuraava ja isäni kuollessa olin vasta 11-vuotias.
Palattuani kouluun oman hengen pelastaneen sydämensiirtoleikkauksen jälkeen alkoi koulukiusaaminen, jonka vuoksi jäin lopulta kokonaan koulusta pois ja kävin viimeisen luokan peruskoulua kokonaan yksityisopetuksessa. Samaan aikaan alkoi myös psykoterapia, joka jatkui yli 4-vuotta.
Tuli masennus- sekä nukahtamislääkkeet ja välillä mentiin todella syvissä vesissä. Nyt asiaa ajatellessa mietin koulukiusaamisen olleen se viimeinen niitti. Tuli tunne, että tätä mun ei tarvitse enää kestää. Nyt riittää!
Vaikka terapia otti välillä koville, kiitän sitä nyt paljosta. En tiedä olisinko tässä ilman sitä. Olen hakenut apua myös sen jälkeen rohkeammin, kun on tuntunut ettei jaksa yksin ja suosittelen sitä myös kaikille. Se ei vaadi sitä, että elämässä on tapahtunut jotain dramaattista. Pelkkä oma tunne, että nyt en jaksa riittää oli syy sitten mikä tahansa.
Nimimerkki Anni V.
Lue lisää Annin tarinasta Annin blogista ja Instagramista:
Matkalla
Vuonna 2015 työterveyshuollon psykologi kertoi minulle ensimmäistä kertaa, että minulla on uupumisen merkkejä. Tein sijaisuutta ja työ oli kuormittavaa, koska työskentelin useissa moniammatillisissa työyhteisöissä ja ohjausvastuullani oleva kohderyhmä oli haastava. Nautin silti työstäni ja loppupeleissä tunsin, että minua kuormitti eniten saamani kehno johtaminen. Psykologin avulla ja määräaikaisen työtehtävän ansiosta hoidin homman ”maaliin” ja ajattelin, että nyt helpottaa. Uskoin myös vakaasti, että jatkossa tajuan näppärästi, mikäli alan uupua. Spoiler alert: en tajunnut.
Seuraavan kerran havahduin vuoden 2018 lopulla. Olin silloisen moniammatillisen työyhteisöni ainut nuorisotyöntekijä ja työni oli vakinaistettu. Epäsäännöliset työajat, suuri ”toimistorottavastuu” ja saman alan työkaverin puuttuminen alkoivat viedä voimavaroja. Toki myös etäparisuhde nakersi sekä minun että kumppanini hyvinvointia ja pitkät ajomatkat huonoilla yöunilla ei helpottanut asiaa.
Keskustelin esihenkilöni kanssa havainnoistani ja hän ymmärsi osittain huoleni. Pian kuitenkin huomasin, että työtaakka ei ole hellittämässä, vastuita tuntui tulevan enemmän ja nuorten kohtaamiselle jäi yhä vähemmän aikaa. Niinpä päätin hakea toisaalle töihin.
Sain hakemani työn ja aloitin määräaikaisessa pestissä vuoden 2019 syksyllä. Plussana oli myös se, että pääsimme muuttamaan kumppanini kanssa saman katon alle. Työn speksit olivat taivaalliset, sillä pääsin tekemään täysin uutta tehtävää ja sain valjastaa osaamistani monipuolisesti käytäntöön. Kohtasin työni kohderyhmäläisiä ja minusta tuntui, että tämä on juuri sitä, mitä kaipasin: käytännön työtä, jota saan maustaa ammattitaidollani.
Iloa ei valitettavasti kestänyt pitkään. Jo vuoden 2019 viimeisinä kuukausina keskustelin useaan otteeseen esihenkilöni kanssa kokemistani haasteista. Vaikka esihenkilö haluasi kuulla kokemukseni ja oli huolissaan jaksamisestani, en loppujen lopuksi saanut apua työni rajaamiseen. Minut haluttiin kaikkialle. Vastuita ja toiveita annettiin johdolta ja työkavereilta. Työpäiväni luiskahtivat todella pitkiksi ja työaikani olivat jälleen epäsäännölliset. Kirsikkana kakun päälle oli lähiesihenkilön vaihtuminen. Työkaverini huomasivat ahdistukseni ja kehottivat hakemaan apua. Arvostin suuresti työkavereideni huolenpitoa, mutta ajattelin, että kyllä minä jaksan painaa ja tämä stressi on ihan normaalia. Ja ajattelin, että kyllä joku pikkuloma auttaa, kunhan saan levättyä.
No ei auttanut ja en jaksanut. Kävin työterveydenhoitajalla perus flunssaoireiden vuoksi ja romahdin vastaanotolla. Itkin hysteerisesti ja säikähdin, mitä minulle tapahtuu. Vahva tunnereaktioni tuli aivan puskista. Vastaanotolla sain parin päivän saikun ja uuden ajan hoitajalle. Hoitaja kartoitti tilannettani ja pian hän antoi lähetteen työterveyspsykologille. Psykologin vastaanotolla totuus iski naamaan. Vakava työuupumus. Kehotus hakeutua pikimmiten lääkärin vastaanotolle pidemmän sairasloman vuoksi. Keskustelimme psykologin kanssa työuupumuksesta ja tilanteestani. Oikeastaan ainut ilonaihe oli se, että mielialani oli pysynyt hyvänä ahdistusta lukuunottamatta.
Lääkäri kirjoitti minulle 2 viikon sairasloman ja kertoi, että kannattaa varautua siihen, että tuo sairasloma jatkuu kahden viikon jälkeen. Kun raahustin kotiin tuolta vastaanotolta päässä pyöri miljoona asiaa, mutta mistään en saanut kiinni. Seuraavat päivät keskityin vain lepäämiseen ja voi video, miten vaikeaa se oli. Heräsin monta kertaa yöllä painajaisiin, jotka liittyivät töihin ja olin useana aamuna paniikissa, koska ajattelin myöhästyväni. Lepäämisen harjoittelun lomassa tietenkin sätin itseäni siitä, miten voin olla niin tollo ja annoin itseni uupua. Kyllähän minun olisi pitänyt tajuta.
Sairasloma alkoi sujua olosuhteisiin nähden hyvin. Huomasin ahdistuvani vain ajatuksesta palata töihin, koska koin, ettei tilanne voisi helpottua. Yhtenä sairaslomapäivänä somessa vastaan tuli työpaikkailmoitus. Huvikseni luin ilmoituksen ja tutustuin ohimennen työnantajaan. Kiinnostukseni heräsi. Työpaikkaa tulisi hakea viikon sisällä. En mielestäni ole kovinkaan impulsiivinen, mutta nyt repäisin ja hain paikkaa. Sain haastattelukutsun ja piru vie, sain pestin! Irtisanoin silloisen työsuhteeni koeajalla ja aloitin reilu kuukausi eteenpäin uudessa työssä. Ja tuossa työpaikassa olen nytkin.
Työt sujuivat koronahässäkästä huolimatta uudessa työpaikassa mainiosti. Verkostoiduin nopeasti ja työ tuntui hyvältä muun muassa siksi, ettei se tuntunut liian kuormittavalta. Pääsin työssäni pyörimään juuri sillä ruohonjuuritasolla, millä haluankin eli nuorten parissa. Töissä tuli muutamia haastavia tilanteita, joissa henkilökemiat eivät kohdanneet minun ja kollegan välillä. Tilanteista keskusteltiin ja koin, että hyvinhän tässä menee.
Hiljalleen aloin huomaamaan huolestuttavia merkkejä. Olin ärtyneempi, pyörittelin mielessäni ikäviä tilanteita ja olin normaalia itkuisempi. Nukuin myös järkyttävän paljon ja tuntui, että olin kokoajan väsynyt. Ajatukseni myös itsestäni synkistyivät ja olin lannistunut, koska en saavuttanut itselleni asettamiani tavoitteita esimerkiksi liikunnan ja ruokailujen saralla. Minulla oli soittoaika työterveyslääkärilleni verikokeiden tuloksiin liittyen. Lääkäri on todella ammattitaitoinen ja hän on jaksanut rummuttaa minulle, etten saisi olla itselleni liian ankara. Ohimennen pyysin lääkäriä kirjoittamaan minulle lähetteen työterveyspsykologille. Kerroin aikaisemmasta työuupumustaustastani ja tekemistäni huomioista omaan hyvinvointiini liittyen. Sain lähetteen ja pian käppäilin jälleen psykologin juttusille.
Psykologin vastaanotolla olin itkuinen. Sain onneksi kerrottua asiani ja psykologi teki osuvia havaintoja tilanteestani. Tein mielialakyselyn ja tulosten mukaan minulla oli kohtalaisia masennusoireita. On kuulemma melko yleistä, että työuupumuksesta palautuessa voi puolestaan mieliala laskea. Keskustelimme mielialalääkkeistä ja näytin niille vihreää valoa, koska olin melko neuvoton. Olin viimeisen vuoden aikana kokeillut monenlaista mielialaa kohottavaa asiaa: erilaisia liikuntaharrastuksia, pakottanut itseäni taiteilemaan ja pyrkinyt olemaan ystäviin yhteydessä mahdollisuuksien mukaan. Mikään ei tuntunut tuovan mielihyvää, vapaa-ajan sosiaaliset tilanteet tuntuivat kuormittavilta ja jos en tehnyt jotain, mitä olin ajatellut, haukuin itseäni epäonnistujaksi (ja moneksi paljon pahemmaksi).
Nyt olen tässä, reilu 3 kuukautta lääkitystä alla ja minulla on paljon toivoa ilmassa. Olen opetellut ottamaan rennommin, kuuntelemaan itseäni ja hyväksynyt (niin hyvin kuin voin) sen, että olen vähän säröillä. Olen yrittänyt löytää ja olen löytänytkin sitä mielihyvää, joka auttaa minua jaksamaan ja toimimaan. Lääkityksestä on ollut minulle apua juurikin tuon mielihyvän kokemisessa. Olen tehnyt myös oivalluksia itsestäni: kuka minä olen, mitä minä haluan, mikä on minulle tärkeää ja mistä minä pidän. Olen uskaltanut raottaa menneisyyttäni lapsuuteen saakka ja pohtinut kokemuksiani. Olen myös uskaltanut kurkotella kohti unelmiani.
Tiedän, että olen hyvin alkutaipaleella vielä ja esimerkiksi mielialani vaihtelee todella paljon. Koen, että puhuminen on auttanut ja se, että teen niitä asioita, joilla on minulle merkitystä. Olen onnellinen, että läheiseni hyväksyvät minut tällaisena, keskeneräisenä. Ja oikeastaan, ehkä me kaikki ollaan aina vähän kesken ja se on hyvä. Viisaan kumppanini sanoin: ”Jokainen on viime kädessä vastuussa omasta onnellisuudestaan.”
Nimimerkki: Matkalla.
Elämä tuntuu yhdeltä itsemurhakirjeeltä.
Sen kirjoittaminen alkoi siitä hetkestä kun hengitin ilmaa ensimmäistä kertaa ja päättyy kun viimeinen hengenveto on päästetty vapaaksi.
Eikä se tunnu siltä, että se päättyisi normaalisti, kuten vanhuuteen tai sairauteen, vaan siihen, että seison sillalla katsomassa ohi ajavia autoja odottamassa tarpeeksi ison auton eteen saapumista. Mutta koska se tuntuu itsekkäältä, päätyisin ennemmin köyteen kaulassa tai sydämen pysähtymiseen lääkepurkki kourassa
Tuntuu pahalta että tuntuu näin kun ei ole mitään akuuttia ISOA hätää, tiedättehän, kenenkään kuolemaa sunmuuta sellaista, mutta mulla on ajatuksia mitkä sanoo että sulla, sillä että elät ei oo merkitystä, että ois ehkä parempi olla olematta.
Aattelen asioita mitkä tuntuu pahalta, vääristän fiktioita päässä faktoiksi ja uskottelen järjelleni alitajunnassa että kaikki se paha, se mikä satuttaa eikä ole totta, on oikea asioiden laita. Se, että en vaan riitä.
Tuntuu, että kaikki mitä teen on väärin tai satuttaa muita ihmisiä, vaikka vaan seisoisin paikallaan hiljaa. Tuntuu, että joka sana tai ele on jollekkin yksi askel lähemmäs sitä, että haluaa mut pois elämästä.
En ole tarpeeksi kaunis, enkä riittävä. En osaa puhua niinkuin muut tytöt ja pelkään uusia tilanteita. Olen ujo uusia ihmisiä kohtaan koska tuntuu että joka sana on vain itseni häpäisyä. En tiedä mitä haluan elämältä enkä tiedä pääsenkö koskaan siihen pisteeseen että tiedän.
Hiljennyn usein siksi, että minulla on niitä ajatuksia, mitkä ei ole hyviä. Ne saavat vallan.
En osaa vastata miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Lukemattomat valheet ja henkinen väkivalta aiemmassa elämänvaiheessa? Se että en saanut tarpeeksi tukea kun oli paha olla? Se että mun ongelmat ei joidenkin mielestä ollut oikeita ja niille vaan naurettiin? Ehkä ei mikään näistä. Ehkä jopa kaikki, tai vielä joku muu ennestään kirjoittamaton asia.
Mutta miten näistä pitäisi selvitä? Mikä on se loppu näille tunteille? Puhuminen helpottaa mutta tuntuu siltä kun ne pahat, negatiiviset tunteet olisi kuin punkkeja, takertuneena sydämeen. Ja ne punkit imee veren sijasta kaiken järkevän ajattelun ja elämänilon. Saadessaan tarpeeksi, jäljelle jää vain tyhjiö. Olematon minä. Ei enää elossa. Missä vaiheessa ne punkit sitten on? Onko loppu jo lähellä? Pääseekö niistä eroon?
En uskonut edes pääseväni 20-vuotis synttäreihin asti. Luulin kirjeeni kirjoittamiseni loppuvan jo aikaisemmin, luulin että tähän aikaan kirje olisi muistona laatikon pohjalla. Mutta kirjettä kirjoitetaan vielä. Kirje, joka päättyy hyvin, luonnollisesti hyvän ja pitkän elämän päätteeksi. Tai huonosti, pahan olon ottaessa yliotteen minusta.
Mutta nyt olen elossa. Jossain vaiheessa kirjeen kirjoitusta. Haluan nauttia ja tuntea että elän. Ehkä joskus jollain on taas jotain merkitystä.
Tässä minun tarinani. Keskeneräinen, ehkä jossain vaiheessa kokonainen. Apua en ole saanut sillä asuinkaupungissani sen saaminen tuntuu olevaan vaikeaa, mutta odotan ja odotan ja toivon että muilla sujuu avun hakeminen paremmin.<3
Nimimerkki: Elämä tuntuu yhdeltä itsemurhakirjeeltä.
AHISTUS PÄISSÄÄN 