ET SÄ VOI OLLA YKSINÄINEN!?

Annoin, jonkin aikaa sitten Iltalehdelle haasttelun koskien yksinäisyyttä. Olin kirjoittanut aiheesta TÄMÄN Instagram postauksen, jonka toimittaja oli lukenut ja kysyi, josko minä haluaisin antaa aiheesta hänelle haastattelun ja tottakai halusin (lue juttu tästä!), yksinäisyys on niin vaikea asia, asia mikä herättää häpeää ja siksi siitä on niin vaikea puhua, mutta juuri siksi yritän puhua. Jotta itse oppisin pois siitä häpeästä mikä yksinäisyyteen liittyy ja jos se samalla voi auttaa jotain toista ja häivyttää tabua asian ympärillä, niin se on se tärkein.

Yksinäisyys on mulle varmasti haastavin aihe kirjoittaa. Asia mitä olen tuntenut koko ikäni, mutta samalla en halua loukata ketään läheistäni, he ovat minulle kultaakin arvokkaampaa ja olleet läsnä vaikena aikoina ja heistä olen todella kiitollinen.

Yksinäisyys ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Sitä voi tuntea hetkellisesti, se kuuluu elämään. Tai sitten pitkäkestoisesti. Ihmisellä voi olla satoja ihmisiä ympärillä ja kokea olevansa yksin. Ihmisellä voi olla yksi ihminen ympärillä, eikä hän koe yksinäisyyttä. Ja vaikka olisi kuinka rakkaita ja läheisiä, silti voi kokea yksinäisyyttä. On myös hyvä muistaa, ettei sekoita yksinäisyyttä ja yksin oloa.

Mutta miksi myös yksinäisyydestä on vaikea puhua. Se tunne on niin murestava. SE tunne, että on epäonnistunut, kun on yksin. Enkö riitä. Mikä minussa on vikana. Hävettää, minun vika kun olen yksin. Ei kukaan muu ole.

Mä usein nuorena mietin omassa päässä, että mikä mussa on vikana, kun tunne olevani ulkopuolinen, yksin. Vaikka minulla oli ystäviä, niin silti yksinäisyys kalvasi välillä todella pahasti ja lähimmät ystävät saivatkin viestejä, missä kyselin välittävätkö he todella minusta ja onko minut unohdettu. Vaikka saatoin olla juuri ollut heidän kanssaan. Nyt uupumuksen jälkeen, kun on alkanut pykoterapia ja masennus sekä ahdistus ovat alkaneet saada selkeyttä, niin ymmärtää vähän enemmän miksi niin käyttäydyin.

Mutta miksi myös yksinäisyydestä on vaikea puhua. Se tunne on niin musertava. Se tunne, että on epäonnistunut, kun on yksin. Enkä riitä. Mikä minussa on vikana? Hävettä, minun vika kun olen yksin. Ei kukaan muu ole.

Nämä ajatukset kun valtaa pään, on vaikeaa saada mitän järkevää ulos ja sitten kun ne ei enää valtaa päätä niin tuntuu ettei sitä tunnetta halua edes ajatella. Yksinäisyyttä. Sitä kauhee mustaa möykkyä rinnassa. Mutta valitettavasti oon tajunnut, ettei tästä elämästä ja toipumisesta oikein päästä eteenpäin jos ei mennä pää edellä syvään päätyyn.

Ihminen on laumaeläin. Meidät on luotu elämää yhdessä. Tukeutua toisiin. Ja siksi minusta tuntuu, että se yksinäisyys on juuri niin mursertavaa, kun siinä tunteessa tuntuu, ettei sitä laumaa ole.

Ihan AhistusPäissään

Saara

Tässä vielä linkki mistä pääset lukemaan Ilta-lehden haastattelun:

PAINA TÄSTÄ!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: